Lyhyesti: Early Summer (Yasujirô Ozu, 1951)

Olen vuosien mittaan kirjoittanut pari kertaa tähän blogiin Yasujirô Ozun ja Kenji Mizoguchin etäisyydestä. Mizoguchi kyllästytti minua säännöllisesti, Ozu taas oli pitkään pettymys; elokuvansa jähmeitä, näyttelijänsä luonnottomia, tematiikka tyhjää.

Sittemmin mielipiteeni kummastakin ohjaajasta eivät ole ehkä heittäneet aivan täyttä u-käännöstä mutta ymmärrystä on tullut enemmän. Mizoguchin elokuvista puolet on edelleen tyhjänpäiväistä patsastelua. Puolessa niistä on välittömyyttä ja karkeutta, joka tekee elokuvista kiinnostavia katsoa.

early-summerEsimerkiksi prostituutiokuvaus Street of Shame (1956) tai historiallinen epookki Prinsessa Yang Kwei-Hei (eli Yôkihi, 1955) ovat kumpikin parempia kuin Sansho dayû (1954) tai Ugetsu monogatari (1953), jotka kärsivät ylielokuvallisesta mytologisoinnista ja liiallisesta dramatiikasta. Street of Shame on aidosti vihainen elokuva (mikä ei tarkoita samaa kuin raivoaminen) ja Yôkihi on kiinnostavaa formalismia, jossa kaiken liikkeen jähmeys korostaa elokuvan erikoista luonnetta enemmän kuin joukko näyttelijöitä esittämässä aitoutta tekisivät.

Ozu on osoittanut olevansa arvokkaampi kuin mitä hänestä aluksi ajattelin. Good Morning (1959) ja I Was Born, But… (1932) eli Ozun lapsikomediat ovat kiinnostavia, koska niissä käsitellään samoista lähtökohdista toisiinsa nähden erilaisia yhteiskunnan murroskohtia. Näistä kahdesta erityisesti Good Morning on vanhentunut aiheeltaan (television hankkiminen taloon) mutta ei sisällöltään.

Jatka lukemista ”Lyhyesti: Early Summer (Yasujirô Ozu, 1951)”

Merkintöjä viihteen pyhyydestä

The Greatest Show on Earth

Mustekalassa uusi päätoimittaja Petteri Enroth kirjoitti blogiinsa otsikolla Elokuva ja viihteen pyhyys kuinka elokuvilta kaipaa yhä enemmän jotain, joka irrottaa arjesta toiselle puolelle; kuinka elokuvan perimmäinen ansio on viihde, joka irrottaa vaikeasta elämästä hetkeksi, kunhan tätä viihdettä ei valjasteta pahaan ideologiseen käyttöön. Teksti sai minut miettimään vasta-ajatuksia.

Jotkut ideat ovat niin väsyttäviä, että jopa niiden pohtiminen tekee uupuneeksi. Mikä on yksilön luonne, jos pitää maailmaa niin rasittavana, että tarvitsee pakoa, pitää elämää joka päivä kohdattavana taisteluna silloinkin, kun ei joudu kamppailemaan leivästä, yösijasta, mielenterveydestään..? Näin raskaiden ajatusten viljely kevyesti kertoo elokuvataidetta enemmän ihmisen yksilöllisestä halusta, josta ei voi vetää johtopäätöksiä siitä mitä viihteen tai taiteen pitäisi tai ei pitäisi olla.

Jatka lukemista ”Merkintöjä viihteen pyhyydestä”

Thomas Bernhard – Drei Tage (Ferry Radax, 1970)

The stupid person doesn’t know what difficulty is, he gets up, washes, steps out into the street, gets run over, is squashed to a pulp, it’s all the same to him. There are brute resistances right from the start, probably always have been. Resistance, what is resistance? Resistance is material. The brain requires resistance. While it’s accumulating resistances, it has material, resistance? Resistances. Resistance when you look out the window, resistance when you’ve got a letter to write—you don’t want any of this, you receive a letter, again a resistance. You chuck the whole thing into the trash, nevertheless you do eventually answer the letter. You go out into the street, you buy something, you drink a beer, you find it all tedious, this is all a resistance. You fall ill, you check into a hospital, things get difficult—again resistance. Suddenly terminal illnesses crop up, vanish, stick to you—resistances, naturally. You read books—resistances.

Drei Tag 1

Thomas Bernhard – Drei Tage (1970) on kirjailija Thomas Bernhardin (1931–1989) haastattelu, joka on tehty hänen uransa ensimmäisen suuren suosionhuipun aikaan, 60–70-lukujen vaihteessa. Kirjailijan uran toinen huippukausi voidaan sijoittaa 80-luvun puoliväliin hieman ennen hänen kuolemaansa.

Haastattelun on tehnyt avantgarde-ohjaaja Ferry Radax (1932–), joka on käsitellyt teoksissaan Hans Carl ArtmanninKonrad Bayerin ja Ludwig Wittgensteinin kaltaisia merkittäviä itävaltalaisia kirjallisia hahmoja. Drei Tage on yksi monien sarjassa, tällä erää Länsi-Saksan televisiolle tehty työ, jonka idean Radaxin onnistui saada myytyä televisioyhtiölle voitettuaan edellisestä elokuvastaan palkintoja.

Jatka lukemista ”Thomas Bernhard – Drei Tage (Ferry Radax, 1970)”

Lauantain varietee

”TV on uusi elokuva”, oli populaarikriitikoiden hokema vielä joitain vuosia sitten. Syynä tähän trendikkääseen hokemaan olivat tietysti yhdysvaltalaisen television draamasarjojen budjettien nousu, joka johti parempiin käsikirjoituksiin ja suurempaan teknisen henkilökunnan määrään, sekä yhdysvaltalaisen elokuvan keskittyminen entistä massiivisempiin spektaakkeleihin.

Todellisuudessa TV:n yleinen taso ei noussut eikä elokuvien laskenut. Lehtien kulttuurikriitikot ja heitä seuraavat katsojat vain olettavat maailman tilan olevan juuri sellainen kuin mitä heille tarjotaan markkinointifirmojen toimesta katsottavaksi. Hype hoitaa loput. Auta armias, että katsottavaa pitäisi etsiä itse. Omintakeista arthouse-elokuvaa tehdään jatkuvasti. Televisio suoltaa yhtä paljon soopaa kuin aiemmin ja sitä myös katsotaan. On myös huomioitava, että osa laatusarjoiksi kutsutuista on osin epäonnistuneita töitä (kuten True Detective), jotka on tehty suurella budjetilla.

Jatka lukemista ”Lauantain varietee”